Eurooppa tunnistaa haavoittuvuutensa, mutta nyt tarvitaan valintoja

”Sanat ovat hyviä, mutta teot ovat parempia”, totesi Euroopan komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen puhuessaan Kiinasta unionin tila -puheessaan. Samaa mittapuuta kannattaa soveltaa myös Euroopan omaan strategiseen agendaan.

Vuosi sitten von der Leyen nosti Euroopan itsenäisyyden unionin keskeiseksi strategiseksi tavoitteeksi. Tänä vuonna komissio itse asetti riman korkealle: puheen ennakkokehys oli ”Delivering Europe’s independence”, Euroopan itsenäisyyden toteuttaminen.

Puheen jälkeen olennainen kysymys onkin, kuulimmeko riittävästi siitä, miten itsenäisyys käytännössä rakennetaan.

Miten tavoitteet muutetaan kyvykkyyksiksi?

Von der Leyenin tilannekuva oli monella tapaa vakuuttava. Eurooppa toimii ympäristössä, jossa taloudelliset, teknologiset ja turvallisuuspoliittiset riippuvuudet voivat nopeasti muuttua haavoittuvuuksiksi.

Hormuzinsalmi oli tästä hyvä esimerkki. Häiriöt meriliikenteessä muistuttavat nopeasti, kuinka riippuvainen Eurooppa edelleen on tuontienergiasta ja maailman kriittisistä logistisista solmukohdista. Kiinan kanssa käytävän kaupan epätasapaino ja riippuvuus kriittisistä raaka-aineista muodostavat toisenlaisen haavoittuvuuden. Kyberhyökkäykset, sabotaasi ja drooni-iskut haastavat perinteistä jakoa rauhan ja sodan välillä. Ilmastonmuutos puolestaan näkyy kuivuutena, metsäpaloina, kuumuutena ja kasvavina vakuutusriskeinä.

Resilienssi ei ole Euroopan politiikassa uusi käsite. Sen logiikka ulottuu kuitenkin yhä useammalle alueelle. Kyse ei ole enää vain kyvystä palautua kriisistä, vaan kyvystä säilyttää toimintavapaus myös silloin, kun energia-, teknologia-, raaka-aine-, turvallisuus- tai toimitusketjuympäristö järkkyy.

Tästä näkökulmasta monet von der Leyenin avaukset olivat kiinnostavia. Sähköverkkojen vahvistaminen, uusi yhteistyö kriittisissä raaka-aineissa, eurooppalainen turvallisuusstrategia, Naton 4. artiklaa muistuttava eurooppalainen mekanismi ja ajatus Euroopan turvallisuusneuvostosta kertovat kaikki siitä, että EU hakee uusia tapoja vastata muuttuneeseen toimintaympäristöön. Myös Kanadan kanssa hahmoteltu syvempi strateginen kumppanuus kertoo pyrkimyksestä vahvistaa turvallisuutta ja toimintavapautta uusien kumppanuuksien kautta.

Silti puhetta kuunnellessa mieleeni nousi toistuvasti sama kysymys: miten tavoitteet muutetaan kyvykkyyksiksi? Euroopan pitää sähköistyä ja rakentaa lisää verkkoja. Kuka investoi? Kriittisten raaka-aineiden saatavuus pitää turvata ja eurooppalaista kapasiteettia kasvattaa. Kuka kantaa investointiriskin?

Luvitusta pitää nopeuttaa. Komissio voi yksinkertaistaa EU-sääntelyä ja jäsenmaat voivat välttää unionilainsäädännön päälle rakennettavia kansallisia lisävaatimuksia. Moni käytännön pullonkaula sijaitsee kuitenkin kansallisissa ja paikallisissa prosesseissa, viranomaisten resursseissa ja toimeenpanokyvyssä.

Sama koskee rahoitusta. Puheessa käsiteltiin EU:n tulevaa budjettia, säästö- ja investointiunionia, pankkisektorin roolia ja kasvuyritysten rahoitusta. Ongelma ei siis ole se, etteikö rahasta puhuttaisi. Vaikeampi kysymys on, onko Euroopalla uskottava malli strategisten investointien mittakaavan rahoittamiseen.

Puolustus, energiaverkot, teknologia, ilmastokestävyys, kriittiset raaka-aineet ja teollinen uudistuminen tarvitsevat valtavasti pääomaa. EU:n budjetti ei yksin riitä. Tarvitaan jäsenmaita, Euroopan investointipankkia, toimivia pääomamarkkinoita ja ennen kaikkea yritysten investointeja.

Von der Leyen nosti tässä yhteydessä esiin myös suomalaisen satelliittiyhtiö ICEYEn ja sen perustajat Rafał Modrzewskin ja Pekka Laurilan. ICEYEn kasvupolussa yhdistyvät Erasmus, Horisontti-rahoitus, yksityinen pääoma ja Scaleup Europe Fund. Se on hyvä esimerkki siitä, miltä eurooppalainen toimintamalli voi parhaimmillaan näyttää. Haaste on saada tällainen polku muuttumaan yksittäisestä menestystarinasta toistettavaksi ja skaalautuvaksi malliksi.

Tässä Euroopan strateginen haaste alkaa näyttäytyä selkeämmin. Kyse ei ole enää ensisijaisesti siitä, tunnistammeko oikeat ongelmat, vaan miten resurssit, vastuut ja investoinnit keskitetään niiden ratkaisemiseen.

Jos kaikkea halutaan tehdä enemmän, on myös kysyttävä, mitä tehdään vähemmän. Priorisointi kuuluu strategiaan.

Tekoäly, kyvykkyys ja kilpailuetu

Yksi puheen kiinnostavimmista kohdista liittyi teolliseen tekoälyyn. Von der Leyen muistutti, ettei Euroopan välttämättä tarvitse hallita kaikkia tekoälyn kehityksen osa-alueita saadakseen teknologiasta merkittävää taloudellista hyötyä. Euroopan mahdollisuus voi olla tekoälyn viemisessä reaalitalouteen: tehtaisiin, terveydenhuoltoon, energiaverkkoihin, liikenteeseen, maatalouteen ja puolustukseen.

Euroopalla on vahva teollinen pohja ja valtavat määrät arvokasta teollista dataa. Teollinen tekoäly voisi olla yksi niistä alueista, joilla Eurooppa tietoisesti rakentaa omaa kilpailuetuaan.

Tämä on laajemminkin tärkeä kysymys. Eurooppalaisen strategisen autonomian tai teknologisen suvereniteetin ei pitäisi tarkoittaa pyrkimystä tehdä kaikkea itse. Olennaisempaa on tunnistaa, missä oma kyvykkyys on turvallisuuden kannalta välttämätöntä ja missä Euroopalla on mahdollisuus rakentaa todellista kilpailuetua.

Missä valinnat?

Von der Leyenin puheesta ei puuttunut strategista ajattelua. Eurooppa tunnistaa omat haavoittuvuutensa jo varsin hyvin. Mutta nyt tarvitaan valintoja.

Missä Eurooppa rakentaa omaa kyvykkyyttä? Mihin julkista ja yksityistä pääomaa ohjataan? Mistä riippuvuuksista halutaan päästä eroon? Mitkä asiat ovat niin strategisesti tärkeitä, että niihin ollaan valmiita sitomaan rahaa ja poliittista pääomaa?

Nämä kysymykset ei ole osoitettu vain Brysselille.

Yrityksille ei enää riitä, että EU:ta seurataan lähinnä tulevan sääntelyn näkökulmasta. Strategisempi kysymys on, mihin suuntaan Eurooppa aikoo rakentaa omaa toimintakykyään ja mitä roolia yrityksiltä tässä muutoksessa odotetaan.

Jos Eurooppa todella aikoo toteuttaa itsenäisyytensä, juuri näihin kysymyksiin tarvitaan yhä konkreettisempia vastauksia.

Missä Euroopan seuraavissa strategisissa valinnoissa suomalaisyrityksillä on sellaista osaamista, teknologiaa tai infrastruktuuria, jota Eurooppa ei voi pitää itsestäänselvyytenä?

Kirjoittaja Nina Hyvärinen on Rud Pedersenin vanhempi neuvonantaja, geopolitiikan ja EU-vaikuttamisen asiantuntija.